Tästä se alkoi

Ensimmäisen koulutuspäivä oli varsin rikastuttava kokemus. Ajatuksissa suorastaan vilisi ideoita, joita voisin käyttää lähi- ja etäopetuksessa. Koululle palattuani hiippailin tuotantoluokkaan hiukan kokeilemaan ja testailemaan, olinko oppinut uusia taitoja. Vieläkö muistaisin jotain? Päätin aloittaa helpoimmasta ja uskaltauduin kokeilemaan virtuaalitilaa. Hups, siinähän olin minä tuijottamassa omaa kuvaani. Olin siis onnistunut ainakin käynnistämään ohjelman ja yhteydetkin pelittivät. Tältä osin toimin oikein. Kirjoittelin chatissa viestejä olemattomille virtuaalikollegoilleni (ja sain hauskoja vastauksiakin). Avasin jopa power pointin, jota esittelin kutakuinkin asiantuntevasti. Harmi vain (vai liekö onni), ettei ketään ollut seuraamassa ’harjoitustuntiani’. Hauskaa se oli. Osasin käyttää virtuaalitilassa eri toimintoja, joten olin tyytyväinen ensimmäisen kerran oppimistuloksiini.

Toisen kouluttaja-koulutuspäivän jälkeen rohkein mielin kokeilin tuotantoluokassamme oppitunnin nauhoittamista. Suorastaan kihisin intoa. Aluksi istahdin muokkaamaan omaa profiiliani (visuaalisuushan oli tärkeää myös tässä). Etsin mukavan bannerin, johon kirjoitin koulumme nimen ja itseni opettajaksi. Suuntasin web-kameran ja tarkistin, että kaikki näkyisi niin kuin pitikin. Kaikki oli valmista, joten ryhdyin nauhoituspuuhiin. Kertasin vielä mitä pitäisi ottaa huomioon (puhu hitaasti, katso kameraan, ota huomioon kuvitellut etäopiskelijat, tekstit riittävän isolla fontilla, sopiva valaistus ..) Yskäisin ja aloitin.

Esittelin suunnitelmani mukaisesti oppiaineeni kertausmateriaalia. Tarkistin katseellani, että kaikki toimi niin kuin pitikin. Käytin dokumenttikameraa esitellessäni oppimateriaalia, ja klikkasin tietokoneelta tiedoston auki. Kaikki sujui paremmin kuin osasin odottaa. Lopetin nauhoituksen. Olin tyytyväinen ja istahdin huojentuneena tuoliin. Flashback iski ja kelasin mielessäni, olinko muistanut kaiken? Sehän selviäisi, kun katsoisin tuotokseni. Kuva oli hyvä ja materiaalien tekstit olivat selkeät sekä luettavat. Hyvältä näyttiiiii … APUA! ÄÄNET! Mihin äänet olivat kadonneet? Toistin ja toistin nauhoitusta, mutta mykkä mikä mykkä. Selvittelin, oliko jokin äänitäppä jäänyt huomaamatta. Ei, ei ollut. Olin tyytyväinen harjoitteluuni, mutta tyytymätön siihen, etten edelleenkään saanut aikaiseksi oikeaa tallennetta ja pääni vaan pursusi uusia ideoita. Eikö se koskaan pysähtyisi? Atk-vastaavamme lupasi selvittää äänten mysteerion, joka hiukan hidasti tuotantoprosessia, mutta periksi en antaisi. Taas olisi uusi haaste selätettäväksi. Useiden kokeilukertojen jälkeen onnistuin tekemään nauhoitteen, jossa kaikki loksahti kohdalleen - äänetkin. Nyt osaisin opastaa myös muita halukkaita virtuaaliluokan käyttäjiksi. Tipautin kauhani uuteen soppaan.

Seuraavaksi olisikin mietittävä, miten voisin hyödyntää saamaani koulutusta koulumme eduksi. Miten laajentaisin virtuaaliluokan hallintaa myös työkavereilleni siten, että hekin voisivat hyödyntää virtuaaliluokan tarjoamia mahdollisuuksia yhtenä pedagogisena menetelmänä tai ratkaisuna? Siinäpä olikin kova pähkinä nakerrettavaksi. Pari haasteita päin kulkevaa opettajakollegaani olen saanut innostettua mukaan virtuaalitilan hyödyntämiseen siten, että yksi on tehnyt tallenteita ja toinen on aloittelemassa tallenteiden tekemistä vierihoidossani. Entä muut? Miten saisin siirrettyä tiedon myös heille? Ratkaisuksi keksin, että järjestän lyhyitä tuokioita, jonne halukkaat voivat tulla tutustumaan ja harjoittelemaan tuotantoluokan toimintoja vierihoidossa.
Kaikkina koulutuspäivinä sain virtuaaliopetukseen arvokkaita taitoja ja vinkkejä, jotka selkiinnyttivät sinne tänne pursuilevia ideoitani; mitä toteuttaa ja miten, mitä tulisi ottaa huomioon ja miten, mitä keinoja käyttää ja mihin… Vinkit helpottivat siinä, ettei kaikkea tarvinnut oppia kantapään kautta, vaikka sekin on koettu lukemattomat kerrat.

Olen joutunut pohtimaan paljon sitä, miksi virtuaaliopetustaitojen kollegiaalinen jakaminen omassa koulussani on niin hidasta. Oletan osasyyksi koulutuskentällä tapahtuvan liikehdinnän ja opiskelijamäärien vähenemisen aiheuttamat uhkakuvat. Pelätäänkö työn jatkuvuuden puolesta, jolloin tiukennetaan otetta lähiopetuksen suhteen ja pitäydytään vanhoissa käytänteissä? Näkökulmani on hiukan erilainen, koska mielestäni oletettujen uhkakuvien ilmaannuttua pitäisi ikään kuin varautua tulevaan hankkimalla valmiuksia, joiden avulla olisi kilpailukykyinen tilanteessa kuin tilanteessa. Toinen mörkö on ulkopuoliset uhat, koska ne alentavat myös työmotivaatiota. Tähän suohon ei pidä vajota, vaan tulee etsiä uusia itseä kiehtovia haasteita. Hyvä työmotivaatiohan lähtee meistä itsestämme - sisimmästämme, eikö vaan? Kolmanneksi syyksi virtuaalipassiivisuuteen näkisin tekniikan. Pelätään tekniikkaa ja tarraudutaan kynsin hampain kiinni perinteisiin opetusmenetelmiin. Tekniikka on kuitenkin vain väline, jota hyödynnetään pedagogisena ratkaisuna silloin, kun sille on tilaus. Ei tekniikkaa tekniikan vuoksi. Opiskelija, joka muutoin jäisi kyseistä opetusta paitsi, on oikeutettu saamaan opetusta virtuaalisesti – olemmehan opiskelijaa varten. Viimeiseksi esteeksi nostaisin ajan puutteen virtuaaliopetusvalmiuksien hankkimisen esteeksi. Mistä löytyisi siis aikaa oppia virtuaalitaitoja? Myönnettäköön, että opettajan aika on kortilla, mutta ehkä virtuaaliopetuksen myötä löytyisi keinoja myös vähentää työmäärää. Opettajan työ muuttuisi enemmän ennakoivaksi, mutta kaikkea ei tarvitse tehdä uusiksi joka kerta. Itsenäisten töiden ohjaaminen helpottuisi ainakin osittain verkkomateriaalien myötä.

Kommelluksista huolimatta omat oppimiskokemukseni ovat olleet myönteiset, josta lämmin kiitos kaikille asiansa osaaville kouluttajillemme. Aion tehdä tallenteita verkkokurssieni tueksi. Tallenteita tulen hyödyntämään myös omassa lähiopetuksessani. Jos minä hallitsen tarvittavan tekniikan ja kehitän keinoja hyödyntää virtuaalimenetelmiä niin etä- kuin lähiopetuksessani, uskon vahvasti, että siihen kykenee kuka tahansa. Kaikki ovat aloittaneet A:sta, joten ota selville, mitä virtuaaliopetustaidot voivat tarjota sinulle. Nyt on sinun aikasi kokeilla!

Leila Rahkonen-Navia, Iisalmen lyseo ja aikuislukio, helmikuu 2011